Oman elämän keskiössä

Avainsanat: , , , , ,

 

Tänä vuonna valmistun Karelialta saaden sosiaali- ja terveysalan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon ikäosaamisesta. Lopputyönä teimme opinnäytetyömme erääseen tehostetun palveluasumisen yksikköön, jossa asuu 60 asukasta. Opinnäytetyömme päämääränä oli kehittää tehostetun palveluasumisen yksikön toimintakulttuuria asukkaiden osallisuuteen ja oman elämän hallinnan suuntaan.

 

Toteutimme kehittämistehtäväämme havainnoinnin, kyselyjen ja työpajojen avulla. Tämän lisäksi toteutimme palautekyselyjä ja reflektoimme kehittämisprosessia. Kehittämistyöskentelyssämme olivat mukana myös asukkaat sekä heidän läheisensä.  Opinnäytetyömme lopputuloksena oli mallinnus kehittämistyön prosessista, jolla voidaan pienin askelein muuttaa työtapaa siihen suuntaan, että tehostetun palveluasumisen asukas on itse oman elämänsä keskiössä.

 

Opinnäytetyömme projekti kesti kaikkinensa noin vuoden. Pitkin prosessia kiinnitimme huomiota siihen, kuinka haastavaa kehittäminen on. Hoitohenkilökunta kokee kiireen estävän asukkaan osallisuuden päivittäisissä toimissa, vaikka onkin tutkittu, että ”pitkässä juoksussa” aikaa säästyy: Aktivoimalla asukasta itse toimimaan toimintakyky pysyy parempana pidempään. Huomioimme lähinnä sitä, kuinka helposti me hoitoalan ammattilaiset tartumme itse toimeen ja samalla huomaamattamme teemme ihmisen kodista laitosympäristön. Onko meille liian vaikeaa antaa ohjat yksilölle itselleen? Vähentääkö se asiantuntijuuttamme/ammattitaitoamme? Pidetäänkö me hoitoalan ammattilaiset liikaa kiinni omasta asiantuntijuudestamme?

 

Pohdimme myös yksikön henkilökuntarakennetta. Työntekijät olivat kaikki lähi- tai sairaanhoitajia. Meillä kuitenkin jossain takaraivossa on taipumus nähdä asiakas avuntarvitsijana, potilaanakin. Pitäisikö palveluasumisessa olla töissä enemmän sosionomeja ja fysioterapeutteja, jolloin toimintakulttuurilla olisi mahdollisuus muuttua vähemmän hoivaavaksi? Onko hoitoalan koulutus ajantasalla, tulisiko enemmän keskittää opetustunteja ihmisen kohtaamiseen kuin kliiniseen osaamiseen tai jopa luoda uudenlaisia ammattinimikkeitä/suuntautumisvaihtoehtoja koulutukseen? Onneksemme koulutuksen rakenne taitaakin olla tähän suuntaan muuttumassa.

 

Niinhän se kuitenkin on, että ihminen on itse itsensä paras asiantuntija, oman elämänsä kokemusasiantuntija. Me ammattilaiset olemme sitä varten, että tuemme häntä tarvittaessa ja hänen ehdoillaan.